Aamulla huomasin kaiken kukkuraksi, että taitoni ei riitä ruohonleikkurin korjaamiseen. Se kun päätti mennä juuri rikki, kun aikaa olisi ollut pihan ajamiseen. Taitoni eivät olleet riittäneet vadelmahillonkaan tekemiseen, koskapa se ei hyytynyt. Aika ei riitä siivoamiseen, koska talo on kuin pommin jäljiltä. Eikä sitä aikaa ole tarpeeksi luovuuteenkaan, vaikka ideoista ei ole puute. Kärsivällisyydessäkin olisi toivomisen varaa. Muistikin pätkii - en esimerkiksi muistanut keväällä laittaneeni hilppaa kasvamaan kukkapenkkiin. Hetken ihmettelin aamulla valkoisia, keltaisia pieniä kukkasia kukkamaan laidalla. Tässä jäävuorenhuippu. Tuli taasen hetki, jolloin piti miettiä onko lasi puoliksi tyhjä vaiko puoliksi täynnä?
Otinpa siis lapion ja lähdin multakasan kimppuun ulos. Se auttoikin hiukan, oli aikaa ajatella samalla kun sai jotain aikaiseksi. Tämän blogin kirjoittamisen yksi syy oli, se että halusin pitää päiväkirjaa puuhailuistani. Tuntui, että teen koko ajan jotain vaan mitään näkyvää ei synny. Halusin todistaa asian toiseksi lähinnä itselleni - siinä sivussa pystyisin tarjoamaan ehkä niitä ideoita muillekin.
Tähän aikaan vuodesta voisikin jo hetkeksi pysähtyä istumaan johonkin kulmaan puutarhaa ja vain olla. Miettiä ja tuumia. Rauhoittua. Ja katsella kokonaisuutta eikä vain nähdä keskeneräisiä asioita.
Satoa tulee edelleen niin omasta puutarhasta kuin luonnostakin. Voisinpa kokeilla sitä vadelmahilloa uudestaan. Vaikka tekemäni kesäkurpitsakakku tummuikin, lapset kehuivat sitä herkulliseksi. Ja olihan se hilppa aika hauska yllätys kukkapenkissä.
Jospa se lasi on sitten kuitenkin puoliksi täynnä, aika reippaastikin oikeastaan. Tuumasin vielä, että laitan tähän loppuun ensimmäisen mietelauseen, jonka kirjastani löydän. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ole täysi totuus ; )
Synnymme parkaisten, elämme nuristen ja kuolemme täynnä pettymystä.
Thomas Fuller
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti